Pääasiassa seikkailen akryylivärien parissa, mutta teen kuvia myös monella muulla tavalla, jotka ovat linjassa suhteessa omaan työskentelytapaani, vahvaan, rosoiseen viivaan ja sen matkaan sillä pinnalla, jota kulloinkin käsittelen. Kuten paljossa kuuntelemaani ”vaihtoehtoista musiikkia”, rakastan erilaisten tyylien ja instrumenttien yhdistelmiä.
Sisäsyntyisesti olen aina halunnut kertoa tarinoita muille, viestiä, välittää tunteita; lapsena tein sarjakuva-albumin (joka myöhemmissä vaiheissa hukkui), valmistin omat pehmoleluni, paistoin itsetehtyjä perunalastuja, suunnittelin käsin niille pakkaukset ja etiketit ja yritin myydä niitä ohikulkijoille kotini pihatiellä.
Joskus olen käyttänyt termiä tunteensiirto, mutta en ole ihan varma siitä, soveltuuko se kaikilta osin kuvaamaan sitä, minkä vuoksi teen taidetta. Silloin, kun sanat eivät riitä (melko usein, päivittäin) on minusta aina ollut helpompaa ja mielekkäämpää viestiä omien kuvien kautta. Ne ovat tavallaan ikoneita minun elämäni kaanonista.
Kaikkein tyydyttävintä minulle kuvien teossa on ottaa jotakin tuttua, jotakin lainattua ja jotakin uutta (ainakin itselleni) ja yhdistelemällä, kokeilemalla löytää pikku hiljaa se suunta, jonka työn alla oleva teos haluaa ottaa. Suurimmasta osasta kokeiluja tulee sutta, mutta jopa niistä kaikkein epäonnistuneimmista tuppaa löytymään jonkinlainen siemen, jota jatkossa voin käyttää. Tunnenkin oloni kotoisaksi eräänlaisessa tekemisteni samplaamisessa.
Viivassani on voimaa. Tämän olen monin eri sanankääntein kuullut, niin usein, että olen alkanut uskoa siihen. Ja usko on tärkeimpiä elementtejä suhteessa omaan tekemiseensä taiteessa. Kuten He-Man huusi: ”Viivassa on voima!”. Vai huusiko? Ois voinut. Ja tästä päästään siihen, että populaarikulttuuria kohtaan tuntemani rakkaus on yksi keskeinen voimanlähde töilleni, vaikka se ei läheskään jokaisessa teoksessa suoraan näkyisikään.